Kuuntele merirannikkia
Merirannikki
Lysimachia maritima
Merirannikki kasvaa Seilin saaristossa alkuperäislajina, ja on yksi merenrantojemme yleisimmistä lajeista. Seilin ainoat lähes koskemattomat kasvillisuusalueet löytyvät avokallioilta ja maankohoamisen myötä paljastuvilta rantakaistaleilta. Rannikki on näiden rantojen pioneerilaji, joka leviää ensimmäisten joukossa merestä nousseille kareille ja paljaille rantaniityille. Koska näitä niittyjä on laidunnettu vuosisatoja, ne ovat laajentuneet sekä maalle että merelle päin. Kun niittylaitumen raja-aita säilyi samassa paikassa maankohoamisesta huolimatta, rantalepikko ei päässyt kehittymään karjan syödessä taimet. Näin rannikki pystyi muodostamaan rantaniityille laajoja kasvustoja. Rannikki leviää pääasiassa meressä ajelehtivien juuren kappaleiden avulla, aniharvoin siemenistä, koska niiden suolansietokyky on huono eikä ole sopeutunut täysin suolaiseen veteen. Siemenet eivät ole vielä ehtineet sopeutua näihin uusin olosuhteisiin. Rannikin pölyttäjinä toimivat muurahaiset.
Kuvataiteilija Kalle Hamm
Rantakallio
Seilin saaristo vapautui jäästä vasta hieman yli 11000 vuotta sitten jään reunan päättyessämuinaiseen Yoldiamereen. Saariston toipuessa mannerjäätikön painolastista alkoi jatkuva, mutta alati hidastuva maankohoaminen, jonka seurauksena Seilin ensimmäiset luodot kohosivat nykyistä Itämerta edeltäneestä Litorinamerestä noin 5000 vuotta sitten. Itämeren muinaisten vaiheiden pohjalle kerrostuneet savet täyttivät kallioperän painanteita luoden otolliset olosuhteet asutuksen vakiintumiselle ja tulevalle viljelymaisemalle. Seilin hospitaalia rakennettaessa hieman yli 400 vuotta sitten rantaviiva oli jo vetäytynyt nykyisille Pappilan suuntaan ja Kirkkosaareen vievien teiden kohdalle Fyrin kallion kupeeseen ja hyvin lähelle Seilin hospitaalin aikaista kasvimaata. Kirkkosaaren erotti tuolloin pääsaaresta pieni salmi, joka oli jo alkanut vähitellen umpeutua aallokon kasatessa kapeaa sora- ja hiekkakannasta Kirkkosaaren suojaan.
Kirkkosaaren kupeessa pilkottaa merestä mannerjäätiköiden silottama ja uurteille hioma rantakallio, joka kohoaa vähitellen aallokon huuhtomana muistuttaen siitä, että voimme yhä tuntea jääkauden läsnäolon jopa yhden ihmissukupolven aikana. Uurteet viivoittavat lähes2000 miljoonaa vuotta sitten sulasta kivimassasta jäähtyneitä vuoriston uumenia, jotka ovat kuluneet näkyviin käsittämättömän pitkä geologisen historian aikana mannerlaattojen seilatessa pitkin maapallon pintaa. Kohoava kallio murtuu rakoillen ja uurteiden hidas rapautuminen alkaa samalla kun koskemattomalle, mutta osin yhä meren muokkaamalle rannalle juurtuvat ensimmäiset kasvit. Uusien rantakallioiden nousun ja rannan kasvillisuuden sukkessiokehityksen myötä saaristo laajenee ja yhdistyy sisäosistaan mantereeseen – kunnes ehkä kymmenien tuhansien vuosien kuluttua uusi jääkausi alkaa tehdä tuloaan ja lopulta tämäkin luonnon tarina alkaa jälleen alusta.
Dosentti Joni Mäkinen, Maantieteen ja geologian laitos, Turun yliopisto
