Kuuntele sikoangervoa

 

Sikoangervo
Filipendula vulgaris

Sikoangervo on kotoisin Euraasian aroilta. Suomessa se on muinais- ja kulttuuritulokas, jonka levinneisyys rajoittuu lähinnä Lounais- ja Etelä-Suomeen sekä Hämeeseen. Se noudattelee melko tarkoin pronssi- ja rautakauden asutusalueita ja lajin runsaat esiintymät sijaitsevat usein esihistoriallisilla asuinpaikoilla. Sikoangervoa pidetäänkin metallikautisten asuinpaikkojen indikaattorilajina. Sen kasvupaikkoja ovat kalkkipitoiset kuivahkot pientareet, penkereet, kedot, rinneniityt ja kalliot. Pitkulaisia juurimukuloita on ainakin viikinkiajalla käytetty ihmisravinnoksi. Ne ovat myös sikojen herkkua. Seilin saarella sikoangervoa kasvaa yhdysaluslaiturilta Fodgebyn talolle johtavan tien viereisellä kallioniityllä. Kasvupaikalla ei ole tehty arkeologisia kaivauksia, mutta todennäköisesti alueella on ollut metallikautista asutusta.

Kuvataiteilija Kalle Hamm

Muinaisasutus

Sikoangervo on euraasialainen arokasvi, joka kasvaa Suomessa levinnäisyysalueensa pohjoisrajalla. Se onkin meillä selkeästi ihmisen levittämä muinaistulokas, aikansa ”vieraslaji”. Ajanlaskumme alussa Etelä-Suomen asukkaat raivasivat jokivarsialueita laidunnukseen ja viljelyyn. Samalla he loivat edellytykset nk. arolajiston leviämiselle, joihin luetaan jääkautta seuranneen arovaiheen jäännelajit kuten sikoangervo ja jänönapila.

Rautakauden asutuksen muokkaama avoin maisema edesauttoi näiden kasvien vakiintumista Suomessa. Sikoangervon kasvupaikat sijoittuvat lähes täysin Lounais-Suomen pronssi- ja rautakautisille asuinpaikoille. Kasvin avulla arkeologit ovat jäljittäneet tuon ajan asuinpaikkoja hyvin tuloksin. Rautakautisista haudoista ja asuinpaikoilta on löydetty sikoangervon mukuloita, joita on käytetty sekä eläinten että ihmisen ravintona. Niitä kerättiin ihmisen hätäravinnoksi vielä 1800-luvulla. Kuumennettuna kitkerän makuiset mukulat muuttuivat miedon pähkinän makuisiksi. 

Mukulat voivat säilyttää maassa itämiskykynsä jopa kymmeniä vuosia. Myös siementen itävyys on kokeissa todettu hyväksi.  Kasvi säilyi samoilla avoimilla asuinpaikoilla. Vain ihminen levitti kasvia kauemmas. Vapaana kulkeneet kotieläimet lannoittivat kasveja ja mukulasato hyötyi. Viljelykokeissa typpilannoitetta saaneiden mukuloiden koko kasvoi monikymmenkertaiseksi ja niiden tärkkelyspitoisuus läheni perunan vastaavaa pitoisuutta. Mukuloiden ravintoarvo oli siten huomattava. Kasvin säilyminen vuosisadasta toiseen samoilla kasvupaikoilla on merkittävä indikaattori rauta- ja pronssikautisista asuinpaikoista.

Sikoangervon mukuloita on käytetty myös lääkerohtona. Sikoangervon juuret ja versot sisältävät parkkiaineita ja salisyylihappoa. Siitä johtuu mukuloiden kitkerä maku. Juurista, kukista ja lehdistä saatavia rohdoksia on käytetty muun muassa reumatismin ja kihdin hoidossa. Venäjällä sikoangervon mukuloista valmistettua rohtoa mainitaan käytetyn kasvainten ja syövän hoidossa. Turun Akatemian lääketieteen professori Elias Tillandz käytti sikoangervosta nimeä Filipendula saxifraga rubra Turun ja sen ympäristön kasviluettelossa 1683.

Seilin saarella sikoangervoa kasvaa yhdysaluslaiturilta johtavan tien viereisellä kallioniityllä lähellä vanhaa saunarakennusta. Tämäkin kasvualue on supistunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana.  Toinen pieni kasvupaikka Vaaraman huvilalle vievän tien varrella on kokonaan kadonnut. Nykyään sikoangervon kasvupaikat ovat radikaalisti vähentyneet, koska karjan laiduntaminen on lähestulkoon loppunut ja avoimet kasvupaikat ovat metsittyneet. Näin on tapahtunut myös Seilin saarella.

Dosentti Terttu Lempiäinen, Turun yliopiston kasvimuseo

 

Uusi Pangaian etusivulle