Kukkapenkki

Kuuntele terttuseljaa / Lyssna på druvfläder / Listen to red elderberry

 

Terttuselja 
Sambucus racemosa

Terttuselja kasvaa luonnonvaraisena Etelä- ja Keski-Euroopassa, jossa sitä on viljelty hyöty- ja koristekasvina jo 1600-luvulta lähtien. Suomessa terttuselja on muinaistulokas, jonka tuhat vuotta vanhoja siemeniä on löydetty Etelä-Suomen arkeologisissa kaivauksissa. Nykyisin terttuselja on erityisesti Etelä-Suomessa hyvin yleinen viljelykarkulainen. Se on myös pioneerilaji, joka levittäytyy sinne, missä sille paljastuu tilaa. Terttuseljaa tavataan usein ravinnerikkaissa kasvupaikassa tunkion, navetan tai ulkokäymälän läheisyydessä. Tästä se onkin saanut kansanomaisen nimityksen paskamarja.

Terttuseljan marjat ovat ihmiselle lievästi myrkyllisiä, mutta maistuvat linnuille, jotka levittävät niitä lähimetsiin. Nykyään terttuselja luokitellaan myös haitalliseksi vieraslajiksi. Se alkoi levitä 1900-luvun alkupuolella puutarhoista luontoon, jossa se aiheuttaa pusikoitumista, mikä puolestaan hidastaa metsien luontaista kehitystä. Seilissä terttuselja kasvaa istutettuna päärakennuksen sisäpihalla. Sen viljelykarkulaisia ei ole saarella vielä tavattu.

Kuvataiteilija Kalle Hamm

 

Kukkapenkki

Kasvilajien ajatellaan usein joko kuuluvan johonkin paikkaan tai olevan siellä poissa paikaltaan. Maasta tai mantereelta toiseen ihmisten mukana kulkeutuneita kasvilajeja kutsutaan vieraslajeiksi sekä muinais- ja uustulokkaiksi, kun taas puutarhoista sekä pihoilta luontoon levinneet kasvit ovat puutarhakarkureita. Kotimaisiksi ja alkuperäisiksi taas kutsutaan niitä kasvilajeja, jotka esiintyvät niille luontaisiksi katsotuilla elinalueilla. Tällaiset kasvit voidaan yhdistää kansalliseen maisemaan.

Kasvilajien tilallista kuulumista ja kansallisuutta määrittävät termit ovat usein arvottavia. Moniin muinaistulokkaisiin suhtaudutaan myönteisesti, esimerkiksi kun ne ovat meille hyödyllisiä viljelykasveja. Jos taas laji määritellään haitalliseksi vieraslajiksi tai puutarhakarkuriksi, mielletään se uhkaavaksi ja tunkeilevaksi, eikä sen ajatella kuuluvan Suomen luontoon. Taustalla on ajatus siitä, että vieraslajit ja karkurit voivat uhata alkuperäisinä pidettyjä lajeja ja vähentää luonnon monimuotoisuutta.

Vieraslajeista ja puutarhakarkureista voidaan puhua vihollisina ja usein niistä käytetään samantapaista kieltä, kuin millä viitataan ei-toivottuihin ulkomaalaisiin. Monelle vieraslajikasvit ovat kuitenkin rakkaita ja perinteisiä puutarhan koristajia. Suhtautuminen vieraslajeihin on myös käynyt läpi muutoksia: Esimerkiksi aiemmin suomalaisia kannustettiin istuttamaan kurtturuusua puutarhoihinsa, mutta nykyään laki velvoittaa lajin hävittämiseen.

Seilin asukkaiden pihoilla ja sairaalan sisäpihalla on koristeistutuksissa kasvatettu vuosien saatossa erilaisia, oman aikansa suosittuja lajeja, kuten terttuseljaa, syreenejä, särkynytsydäntä, keisarinkruunua ja pioneja. Myös komealupiinia suosittiin aikanaan, mutta vieraslajiluokituksen takia sitä on hävitetty saarelta.

FT, kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki, Turun yliopisto

 

Uusi Pangaia etusivu

 

Druvfläder 
Sambucus racemosa

Druvfläder växer vilt i Sydeuropa och Centraleuropa, där den odlats som nytto- och prydnadsväxt sedan 1600-talet. I Finland är druvflädern en arkeofyt, vars tusen år gamla frön hittats i arkeologiska utgrävningar i Södra Finland. Numera är druvflädern en mycket vanlig trädgårdsflykting, särskilt i Södra Finland. Den är också en pionjärart, som sprider sig dit där utrymme för den uppstår. Druvfläder påträffas ofta på näringsrika ställen, nära avfallshögar, fähus och utedass. Därav har den fått dess folkliga namn på finska, “paskamarja” (skitbär).

Druvfläderns bär är milt giftiga för människan, men uppskattas av fåglar, som sprider dem till närbelägna skogar. Nuförtiden klassas druvflädern även som en invasiv främmande art. Den började i början av 1900-talet spridas från trådgårdar till naturen, där den bildar täta bestånd vilka hindrar skogens naturliga utveckling. På Själö har druvfläder planterats i huvudbyggnadens innergård. Inga trädgårdsflyktingar har ännu påträffats.

Bildkonstnär Kalle Hamm

 

Blomrabatten

Växtarter anses ofta antingen höra till ett ställe eller vara främmande där. Växtarter som förflyttats med människan från ett land eller kontinent till ett annat kallas för främmande arter, arkeofyter eller neofyter, medan växter som spridits från trädgårdar är trädgårdsflyktingar. Inhemska och ursprungliga arter, däremot, är växtarter som lever på det område som anses vara naturlig för dem. Dessa växter kan förknippas med nationallandskap.

Terminologin som beskriver vart och till vilket land växtarter hör kan ofta vara värdeladdad. Många arkeofyter uppfattas som positiva, t. ex. sådana som är uppskattade odlingsväxter. Men en art som klassas som en invasiv främmande art eller trädgårdsflykting uppfattas ofta vara hotande och en inkräktare, och den anses inte höra till Finlands natur. Bakom dessa uppfattningar finns tanken om att främmande arter och trädgårdsflyktingar kan hota arter som anses vara ursprungliga, och minska på naturens mångfald.

Man talar ibland om främmande arter och trädgårdsflyktingar som om de vore fiender, och ofta används ett språk som liknar det som används om oönskade utlänningar. Främmande växter kan ändå ofta anses vara kära och traditionella prydnadsväxter. Attityder till främmande arter har också förändrats: t. ex. så uppmuntrades finländare förr plantera vresrosor i sina trådgårdar, medan lagen nuförtiden kräver att arten utrotas.

I Själös gårdar och hospitalets innergård har man genom åren odlat olika arter som varit populära på sin tid, såsom druvfläder, syrener, löjtnantshjärta, brandlilja och pioner. Även blomsterlupinen har varit populär, men efter att den klassades som främmande art så har man börjat utrota den från ön.

Kulturhistoriker Heta Lähdesmäki, Åbo universitet

 

Nya Pangaea startsida

 

Red elderberry 
Sambucus racemosa

Red elderberry is native to Southern and Central Europe, where it has been grown as a useful plant and ornamental since the 17th century. It is an archaeophyte in Finland, with thousand year old seeds having been discovered in archaeological excavations in southern Finland. Red elderberry is nowadays a common garden escapee in southern Finland. It is also a pioneer species, spreading wherever space appears. Red elderberry is often found in nutrient-rich places, near middens, cow sheds or outdoor toilets. This gave it one of its common names in Finnish, “paskamarja” (dungberry).

The berries of red elderberry are mildly poisonous, but are eaten by birds, who spread them into the nearby forest. Red elderberry is nowadays classed as an invasive species. It started spreading from gardens to the surrounding nature during the early 20th century, creating thickets which slow down the natural development of the forest. At Seili, red elderberry has been planted in the inner courtyard of the main building. Escapees have not yet been observed on the island.

Visual artist Kalle Hamm

 

Flower bed

Plant species are often envisioned as either belonging to a site or being out of place there. Species that have travelled between countries or continents with humans are called invasive species, archaeophytes or neophytes, while plants that spread from gardens are garden escapees. Native species, on the other hand, are plant species which are held to occupy their natural range. Such plants may form a part of the national landscape.

The terminology that describes the spatial belonging and nationality of plant species often assigns values to the species. Many archaeophytes are viewed positively; e.g. cultivated plants that are useful to us. Species that are classified as invasive species or garden escapees, on the other hand, are viewed as threats or intruders, and are not felt to belong to Finnish nature. This rests on the realisation that invasive species and escapees may threaten species that are held to be natives, and may decrease biodiversity.

Invasive species and garden escapees may sometimes be referred to as enemies, and the language used can resemble that used for unwanted foreigners. However, many people view them as cherished and traditional garden ornaments. Attitudes to invasive species have also varied: Finns were once encouraged to plant beach roses in their gardens, but nowadays the law demands that they be eradicated.

A wide variety of different species, popular in their time as ornamentals, have been grown in the gardens and in the hospital courtyard at Seili. These include red elderberry, lilacs, bleeding heart, orange lily and peonies. The garden lupin was also once favoured, but it is now being eradicated from the island after being classified as an invasive species.

Cultural historian, Dr. Heta Lähdesmäki, University of Turku

 

New Pangaea frontpage