Kivikkoranta

Kuuntele rakkohaurua / Lyssna på blåstång / Listen to bladder wrack

 

Rakkohauru
Fucus vesiculosus

Rakkohauru on Itämeren rantavyöhykkeen avainlajeja. Se on myös alkuperäislaji, jonka oletetaan levittäytyneen nykyisen Itämeren alueelle jääkauden jälkeisen Litorinamerivaiheen suolaisimpana ajanjaksona. Myrskyjen pohjasta irrottamat rakkohaurut ajautuvat ruskeiksi valleiksi rannalle. Ennen näitä rantaan ajautuneita rakkohaurumassoja käytettiin kasvilannoitteena, sillä niissä on runsaasti mm. kaliumia ja typpeä.

Rakkohauru on ilmastonmuutokseen liittyvä taantuva laji, joka kärsii meren lämpenemisestä, rehevöitymisestä sekä meren suolapitoisuuden vähenemisestä. Rakkohauru on hävinnyt monin paikoin Suomen rannikolta 1970 luvulta lähtien. Myös Seilin saaristossa rakkohaurukasvustot ovat viime vuosikymmeninä taantuneet, kuten koko Saaristomerellä. Nykyisin rakkohauru pystyy muodostamaan elinvoimaisen vyöhykkeen ainoastaan matalaan veteen alle kahden metrin syvyyteen – veden sameus ja lisääntynyt sedimentaatio estävät kasvun syvemmällä.

Rakkohaurumetsillä on suuri ekologinen merkitys, koska ne muodostavat tärkeän elinympäristön monelle Itämeren eliölle. Esimerkiksi rantakäärme on harvinaistunut, koska rakkohaurun vähentymisen myötä myös rantaan ajautuvat rakkohauruvallit, joihin rantakäärme munii, ovat vähentyneet. Rakkohauruvallit ovat saaneet viimeisimmässä luontotyyppien punaisessa kirjassa ’erittäin uhanalainen’ -luokituksen, joka tarkoittaa luontotyyppiä, jolla on erittäin korkea riski hävitä kokonaan.

Kuvataiteilija Kalle Hamm

 

Kivikkoranta

Saaristomeren jääkauden muovaamat karkeajakoiset moreenit, kiviset riutat ja kalliorannat tarjoavat kasvualustoja vedenalaisille levämetsille. Levät ovat ainoita kivipohjiin kiinnittymään kykeneviä perustuottajia – ne ottavat ravinteensa sekovarren läpi suoraan ympäröivästä merivedestä. Ne eivät siis tarvitse juuria, vaan kiinnittyvät kiinteään alustaan tyvilevyn avulla tai kasvavat alustaa pitkin ohuena pintakalvona.

Leväkasvillisuus kukoistaa valoisassa rantavyöhykkeessä, litoraalissa, ja sitoo tehokkaasti maalta valuvia ravinteita ja ilmakehän hiiltä leväbiomassaksi. Muodostunut levämetsä tarjoaa ravintoa monimuotoiselle kasvinsyöjäeläimistölle kuten katkoille, siiroille ja kotiloille.  Tässä elinympäristössä viihtyvät myös rantavyöhykkeeseen ruokailemaan tai kutemaan tulevat kalat.

Kasvinsyöjät osallistuvat ekosysteemin toimintaan ravinteita ja hiiltä kierrättämällä. Ne siirtävät hyvin tehokkaasti ainetta ja energiaa ravintoverkossa ylemmille tasoille. Kasvinsyönnin rooli meren litoraalivyöhykkeessä on erittäin tärkeä, ja hiilen kierrätys tällä tavoin on määrällisesti paljon suurempi kuin maaekosysteemeissä. Ainekiertojen kautta kivikkorantojen eliöyhteisö kietoutuu osaksi koko Itämeren ekosysteemiä.

Professori Veijo Jormalainen, Ekologia ja evoluutiobiologia, Turun yliopisto

 

Uusi Pangaia etusivu

Blåstång
Fucus vesiculosus

Blåstång är en nyckelart på Östersjöns stränder. Den är en inhemsk art som antagligen spreds till blivande Östersjön då Litorinahavet nådde sitt maximala salthalt. Blåstång som lossnar från bottnet i stormar driver i land och bildar bruna vallar på stranden. Förr användes dessa som gödsel, eftersom de innehåller rikligt med bl. a. kalium och kväve.

Blåstång hotas av klimatförändringen, och den lider av ökad havstemperatur, övergödning och sänkt salthalt i havet. Blåstången har försvunnit från många delar av Finlands kust sedan 70-talet. Även Själös blåstångspopulation har försvagats de senaste årtiondena, såsom blåstången i hela Skärgårdshavet. Numera är blåstången livskraftig endast ner till två meters djup – det grumliga vattnet och ökad sedimentering hindrar blåstången från att växa djupare ner.

Blåstångskogar är ekologiskt betydelsefulla, eftersom de utgör ett viktigt habitat för många organismer i Östersjön. Till exempel har snokar blivit mer sällsynta, eftersom de lägger sina ägg i blåstångvallar på stranden. Blåstångvallar har kategoriserats som ‘starkt hotad’ i senaste rödlistning av naturtyper: de utgör alltså en naturtyp som löper mycket stor risk att helt försvinna.

Bildkonstnär Kalle Hamm

 

Steniga stränder

Istiden bildade grova moräner, steniga rev och steniga stränder i Skärgårdshavet som bjuder på goda växtplatser för tångskogar. Alger (till vilka tång hör) är de enda producenter som kan växa på stenig botten – de får näringsämnena direkt från havsvattnet genom bålen. De behöver alltså inga rötter, utan håller sig fast på sten med fästplatta, eller växer längs stenytan.

Tångbestånd frodas i den ljusa strandzonen, litoralen, och binder effektivt näringsämnen som rinner ut från landet, och koldioxid från atmosfären som biomassa. Tångskogen ger föda för en stor mångfald växtätande djur såsom märlkräftor, tånglöss och snäckor. Fiskar som kommer in till strandzonen för att äta eller leka trivs också i detta habitat.

Växtätare omsätter näringsämnen och kol i ekosystemet. De överför effektivt materia och energi till  högre nivåer i näringsväven. Herbivorin spelar en mycket viktig roll i havets litoralzonen, och betydligt större mängder kol cirkulerar på det här sättet än i landekosystem. Kretsloppen av materia binder de steniga strändernas samhällen till hela Östersjöns ekosystem.

Professor Veijo Jormalainen, Ekologi och evolutionsbiologi, Åbo universitet

 

Nya Pangaea startsida

Bladder wrack
Fucus vesiculosus

Bladder wrack is a keystone species on the Baltic shores. It is a native species that is assumed to have spread to what is nowadays the Baltic Sea during the most saline period of the post-glacial Littorina Sea. Storms dislodge bladder wrack and throw it ashore in large brown mounds. These mounds of bladder wrack were formerly used as fertiliser, due to their containing large amounts of potassium and nitrogen.

Bladder wrack is in decline due to climate change, being affected by warming seas, eutrophication and a decline in salinity. It has disappeared from many parts of the Finnish coastline since the 70s. Bladder wrack has declined at Seili and the Archipelago Sea during the past decades. It is currently only able to persist in shallow water down to a depth of two metres; murky waters and increased sedimentation prevent the wracks from growing deeper down.

Bladder wrack forests are ecologically important and a vital habitat for many Baltic organisms. Grass snakes, for example, have suffered from the decline of bladder wrack, since they lay their eggs in the mounds of bladder wrack washed ashore. These mounds have been classified as an endangered habitat in the latest Red List of Habitats: this means they are at a high risk of collapse.

Visual artist Kalle Hamm

 

Rocky shores

The Ice Age created a mix of coarse moraines, rocky reefs and shores in the Archipelago Sea that provide a good substrate for underwater algal forests. Algae are the only primary producers that can attach themselves to underwater rock. They get their nutrients directly from the surrounding seawater, and thus do not need roots. Instead, they attach themselves to the solid substrate with a holdfast (a root-like anchor), or grow along the surface of the substrate as a thin film.

Algae thrive in the sunlit parts of the underwater shore (the littoral), and bind nutrients draining from the land and carbon dioxide from the atmosphere. The algal forest supports a diverse plant-eating fauna, including amphipods, isopods and gastropods. This habitat is also frequented by fish that come in to the shore to feed or breed.

Herbivores cycle nutrients and carbon in the ecosystem. They are very effective at moving energy and matter higher up the food web. Herbivory plays an extremely important role in the marine littoral zone, and the amount of carbon cycled is much larger than in terrestrial habitats. Cycles of matter connect rocky shore communities to the Baltic Sea ecosystem.

Professor Veijo Jormalainen, Ecology and evolutionary biology, University of Turku

 

New Pangaea frontpage