Kallioketo

Kuuntele peltomaitikkaa / Lyssna på pukvete /Listen to field cow-wheat

 

Suomeksi / På Svenska / In English

 

Kallioketo

Merkeillä rajattu alue on osa Turun yliopiston ja Metsähallituksen monivuotista kasvillisuusseurantaa, jonka tarkoituksena on täydentää tietämystä Seilin ketojen lajistosta ja uhanalaisten lajien yksilömääristä. Ketokasvit ovat vaativia kasvuympäristönsä suhteen: ne kasvavat hiekkaisen maan tai kallion päällä, tarvitsevat paljon valoa ja sietävät huonosti kilpailijoita. Alue on erityisen herkkä kuivuudelle ja kulutukselle, ja siksi uhanalaisten lajien populaatiokokoa tarkkaillaan vuosittain. Seilin kallioketo on myös osa saaren keskiosien kulttuurimaisemaa, jossa ihmisen kädenjälki on edelleen nähtävissä. Perinteisien maankäyttötapojen myötä alueelle on vuosisatojen aikana kehittynyt ainutlaatuinen mutta vaativa lajisto. Saarella laiduntavat eläimet tekevät tärkeää työtä lajiston ja maiseman suojelun hyväksi pitämällä kasvillisuuden matalana ja estämällä arvokkaan kulttuurimaiseman metsittymisen

Biologi Jasmin Inkinen, Saaristomeren tutkimuslaitos, Turun yliopisto

Peltomaitikka
Melampyrum arvense

Peltomaitikka on muinaistulokas ja ikivanha kulttuuritulokas, joka lienee levinnyt Suomeen viljan jyvien mukana. Se kasvaa täällä levinneisyytensä pohjoisrajoilla, ja sillä on vakiintuneita kasvupaikkoja vain lounaissaaristossa, erityisesti Seilissä, josta löytyy myös lajin laajimmat esiintymät Suomessa. Aikaisemmin se oli kiusallinen peltorikkakasvi, mutta hävisi pelloilta viljelytapojen muututtua. Laji oli niin yleinen, että sitä kutsuttiin pirunvehnäksi. Nykyään peltomaitikka on muuttunut rikkakasvista heikoksi kilpailijaksi, joka on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu koko Suomessa. Se viihtyy erityisesti kuivahkoilla kalliokedoilla sekä teiden ja polkujen varsilla. Ilmaston lämpeneminen ja perinnemaisemien, kuten ketojen, palauttaminen saattaa mahdollistaa peltomaitikan leviämisen pohjoisemmaksi. Peltomaitikan siemeniä levittävät muurahaiset, joiden kulkureitit kulkevat Seilissä peltomaitikkakasvustojen vieressä.

Kuvataiteilija Kalle Hamm

Uusi Pangaia etusivu

 

 

 

Hällmarksäng

Det markerade området är en del av Åbo universitets och Forststyrelsens fleråriga växtkartering, vars syfte är att utvidga kunskapen om artsamhället som växer på Själös torrängar samt populationstätheten av de utrotningshotade arterna. Torrängsväxter är krävande vad beträffar växtförhållanden: de växer på hällmark eller sandig jord, behöver rikligt med ljus och tål konkurrens dåligt. Området är särskilt känsligt för torka och slitning, och därför kontrolleras de hotade arternas populationsstorlek årligen. Själös hällmarksäng är också en del av öns mellersta delars kulturlandskap, där människans påverkan fortfarande syns. Tradionella sätt att bruka landet har under århundraden skapat ett unikt men krävande artsamhälle. Betesdjuren på ön sköter en viktig naturskyddsuppgift genom att se till att växtligheten hålls kort och därmed hindra att denna värdefulla kulturmiljö utvecklas till skog. 

Biolog Jasmin Inkinen, Skärgårdshavets forskningsinstitut, Åbo Universitet

 

Pukvete
Melampyrum arvense

Pukvete är en arkeofyt, en urgammal kulturväxt som antagligen spridit sig till Finland med spannmål. Den växer här på dess utbrednings nordligaste kant, och har etablerade populationer enbart i Åbolands skärgård, särskilt på Själö där artens tätaste bestånd växer. Förr var den ett besvärligt åkerogräs, men försvann från åkrarna när sätten att bruka jord förandrades. Själva namnet pukvete visar hur vanlig arten var, och hur besvärlig den upplevdes vara (puk = ond ande). Numera har pukvete förändrats från ögräs till svag konkurrent som är starkt hotad och skyddad i hela Finland. Den trivs på torra hällmarksängar och vid vägkanten och stigar. Den globala uppvärmningen och återställningen av traditionella biotoper, såsom torrängar, kan tillåta pukvetet att sprida sig norrut. Pukvetets frön sprids av myror, vars färdvägar på Själö går bredvid pukvetets bestånd. 

Bildkonstnär Kalle Hamm

 

Nya Pangaea startsida

 

 

 

Rocky meadow

The site bordered by coloured markers is part of a long-term plant inventory by the University of Turku and Metsähallitus, aiming to get more information on dry rocky meadow flora and the population sizes of endangered species at Seili. Dry meadow plants demand specific conditions: they grow on rock or sandy soil, need plenty of light, and find it difficult to cope with competitors. The site is sensitive to drought and wear, so the endangered species are monitored every year. The Seili rocky meadow is also part of the traditional cultural landscape of the central island, where historical human influence is still visible. Traditional land use has created a unique, but also demanding, community of species. Grazing animals on the island do an important job of conserving the species and the landscape, by keeping the vegetation cropped and preventing this valuable heritage landscape from becoming forested.

Biologist Jasmin Inkinen, Archipelago Research Institute, Turku University

 

Field cow-wheat
Melampyrum arvense

Field cow-wheat is an archaeophyte, a plant introduced by humans centuries or millenia ago. It presumably spread to Finland mixed with cereal grains. It grows at its northernmost limit in Finland, and its only established populations are in the Turku archipelago, Seili being its main place of growth. It used to be a troublesome weed, but disappeared from fields after cultivation practices changed. The species was so common, it was commonly called “pirunvehnä” (Devil’s wheat). Nowadays field cow-wheat is no longer considered a weed and has become a weak competitor, an endangered and protected species in Finland. It prefers dry rocky meadows, roadsides, and the sides of paths. Global warming and the return of traditional habitats, such as dry meadows, may allow field cow-wheat to spread northwards. The seeds are spread by ants, whose trails pass alongside field cow-wheat growths on Seili.

Visual artist Kalle Hamm

New Pangaea frontpage